Onnen tunti

Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Nimi:Onnen tunti
Kustantaja: Otava, 2012
sivuja:287

Pidän Härkösestä. Hänen huumoristaan ja taustalla aistittavasta  terveestä järjestä. Härkösen huumorista hyvä esimerkki on hänen novellikokoelmansa Kauhun tasapaino. Tässä uusimmassa mennään Tuulan, 10-vuotiaan pojan äidin, nahkoihin. Tuulalla on tarve auttaa, saada vastauksia ja löytää mielenrauha. Tuulalla on ongelmainen suhde omaan äitiinsä. Hän itse yrittää olla hyvä äiti ja mielestäni onnistuu siinä aikas hyvin. Härkösen teksti on niin kuin takakannessakin sanotaan napakkaa. Ja myös rehellistä:

Kotona rojahdan uupuneena nojatuoliin. Siivous on yhä kesken, minä olen kesken. Imuri lojuu siinä mihin sen aamulla jätin. Joka paikassa näyttää olevan pölyä ja tahroja. Tämä talo hukkuu paskaan.(s.245)

 Tämä on mielestäni myös erään avioliiton tarina. Naisen näkökulmasta.


Harri on hyvä mies, parempi kuin minulle kuuluisi (s.52).

Mikä onnen tunne se onkaan, kun toinen myöntää olevansa väärässä. Ne ovat parisuhteen kauneimpia hetkiä. Harri nukahtaa heti. Tuon hänen yöpöydälleen lasin mehua ja buranan aamua varten (s.54).

Voi jos miehet tietäisivät miten suurta hyötyä heille itselleen olisi siitä, että he hieroisivat vaimon jalat kerran viikossa. He saisivat anteeksi niin paljon ja heiltä kiellettäisiin niin vähän (s.136). 

Mielestäni romaani on omiaan naisen elämän, ajatusten ja vaikeuksien kuvaajana.

Alan vajota taas siihen mustaan, mihin minulla on tapana vajota säännöllisin väliajoin (s.52).

 Kaikkia ei välttämättä puhekielimäisyys ja toteava ilmaisutapa miellytä. Täytyy myöntää, että Härköstä lukee mielellään tietyssä tunnetilassa, siihen täytyy vähän valmistautua, tunnustella olisiko nyt hyvä ajankohta.
Pidin Tuulasta, siitä varmuudesta, joka hänen sisällään ja toimissaan kasvoi. Ihan kuin olisi saanut varmuutta itsekin siinä samalla.